Selviytymiskeinoja

Aurinko nousee: 08.29 Aurinko laskee: 15.47 Päivän pituus: 7 h 18 min. Marraskuun puoliväliä eletään ja talvipäivänseisaukseen on vielä matkaa reilu kuukausi. Valittelun sijaan päätin koittaa uusia keinoja selviytyä pimeän ajasta ilman toimintakyvyn laskua - ostin kirkasvalolampun. Joka aamu aloitan työt kirkasvalolampun hehkussa ja tuijotan hetkittäin suoraan valoa kohti. Verkkokalvoa kirpaisee hiukan, mutta pää ei onneksi tule kipeäksi. Kokeilua on ollut vasta viikon, joten en uskalla vielä väittää lampun hyödyistä suuntaan tai toiseen.

Etätyöpäivät ovat työni etuja. Yksin työskentely auttaa keskittymään olennaiseen ja kotona voi muokata työskentelytilansa haluamakseen. 

Mietin, miten mentorini Wilma, voisi auttaa pimeän lamaannuttamaa ihmisemoaan. Wilmaa ei haittaa päivänpituus, mutta vesisaateesta Wilmakaan ei pidä. Toisinaan joo, mutta toisinaan muutama askel vesisaateessa on Wilmalle liikaa. Wilman päivä alkaa venyttelyllä. Siinä auttaa aamuisin myös ihmisveli Jere, joka venyttelee Wilmaa nostaen Wilman jalat korkealle kroppaansa vasten. Tärkeä tapa on kasvanut kadehdittavaksi rutiiniksi asti. Itse kaihdan rutiineja, mutta juuri ne tekisivät minunkin elämästäni helpompaa. 

Wilman aamurutiineihin kuuluu nykyään myös aamupala, johon kuuluu kanan lihan ympäröimä puruluu, koirankeksi ja ehkä joku kolmas luonnonmukainen koiranherkku. Wilma muistuttaa aamupalastaan minua heti, kun olen päässyt tolpilleni ja saanut juuri ja juuri silmät auki näkemään. 

Päivisin Wilma joutuu olemaan muutamia tunteja yksin. Uskoisin, että Wilma käyttää odotusajan nukkumiseen. Todisteina tässä on ihmisveli Jeren myllätty päiväpeitto ja nukkumisjäljet isännän puoleisen sängyn tyynyllä. Myönnän, että peitän Wilman nukkumisjälkiä, jottei isäntä kovin paljon pahastuisi. Vähän vaikea on ymmärtää, miksi juuri nämä paikat ovat Wilmalle tärkeitä nukkumapaikkoja, kun yöllä on kuitenkin sängyistä porttikielto.

Ihmisiä nukuttaa enemmän kaamosaikaan. Iltaisin ei enää ole virtaa kotitöihin ja sohvan imu on valtaisa. Wilman mielestä on ihan turhaa miettiä kotitöitä, jos väsymys voittaa. Otan tässäkin mallia rakkaasta mentoristani.

Valopilkkuja ennen pimeää

Syysloma on opettajan työn etuja. Se pätkäisee pitkähkön syksyn juuri sopivalla hetkellä. Lokakuussa vielä aurinkokin pilkahtaa. Valonsäteet ovat herkkua, jota kannattaa imeä varastoon. Wilma ja emo suuntaavat tuolloin perinteisesti Itä-Suomeen. Menomatka tehtiin tänä vuonna ’tyttöjen’ voimin. Matka meni hyvin, vaikka Wilma pelkääkin autossa. Pikkukoiran hinku päästä mukaan on sydäntäsärkevää. Pelosta huolimatta Wilma on ensimmäisenä pyrkimässä takapenkille.

Kohteeseen saavuttiin kahden pysähdyksen taktiikalla. Sanokaa mitä sanotte, mutta Wilma tietää, milloin käännytään päätieltä pikkutielle ja ollaan lähellä ’mummolaa’, vaikka matka kestääkin lähemmäs kuusi tuntia. Ja riemukkaan riehakkaana tervehditään isäntäväkeä. Jos voisin tuotaa yhtä paljon iloa kanssaihmisille kuin Wilma pienen elämänsä aikana, tietäisin tehneeni jotain tärkeää. Mutta minä olenkin vain ihminen. Ja kykyni elää tässä hetkessä on rajoittunut ja hyvin satunnaista. Lemmikkien tehtävä on kannustaaa meitä elämään tässä ja nyt. Ne ovat monessa muussakin asiassa esimerkillisiä, kuten uskollisuudessa ja rohkeudessaan.

Lomat ovat Wilmallekin tärkeitä. Suuri pihapiiri kaukana autotiestä suo mahdollisuuden vapauteen. Veikkaanpa, että iltapimeällä ja yöllä pihalla käy monenmoisia metsäneläimiä. Karhun jätöksiäkin on nähty pihan lähettyvillä. Yhtenä iltana Wilma alkoi haukkua sisällä ja varoitti meitä ulkona olijoista. Wilmalla onkin pieneksi koiraksi yllättävän jykevä ääni. Se saattaisi hämätä isommankin otuksen. Ja kyllä - suuri ego tuolla rakkaalla karvanaamalla onkin. Eikä minua pelota liikkua pimeässä kun Wilma on kaverina.

Lomapaikassa on monta sieluni maisemaa. Ja voin jopa väittää, että ne ovat virkistävän voimaannuttavia myös Wilmalle. Tällä syyslomalla oli muutama kuulakas päivä ja valokuvausvire oli vielä korkealla onnistuneen kännykkäkuvauskurssin jäljiltä. Järven tyyneys ja lepoon valmistautuvan luonnon hiljaisuus olivat pysäyttäviä meistä molemmista.

Metsästä nauttien

Kevät on mukavaa aikaa liikkua koiran kanssa metsässä. Ilma on raikasta. Punkit ja hirvikärpäset eivät kiusaa. Luonto on vasta heräilemässä. Kun pysähtyy katsomaan, voi jo nähdä hennosti vihertäviä puunsilmuja. Ensimmäiset sinivuokot bongasin viime viikolla koiralenkillä. Leskenlehtiä on ollut muutamia lämpimillä ja suojaisilla paikoilla. Tänään minulla oli kännykkä mukana. Kevään puhkeamista on mielenkiintoista dokumentoida.

Mennään metsään!

Wilma ymmärtää, kun sanon, että mennään metsään. Koko pikkukoiran olemus säteilee innostusta. Kun Wilma tietää, että lenkki on tulossa, hän kulkee perässäni joka paikkaan. En oikein ymmärrä, miksi, mutta silti se on aika hellyttävää.

Metsäpolun alkupäässä päästän Wilman vapaaksi. Wilma singahtaa matkaan. Alkuspurtti on vain must. Voin vain kuvitella, kuinka hyvältä koirasta mahtaa tuntua vapaana liikkuminen ja oman vauhdin määrittäminen. Metsän maasto on vivahteikasta ja Wilma nauttii, kun saa hyppiä kaatuneiden puunrunkojen ylitse. Wilman ketteryys on lähes kadehdittavaa, mutta koiran helppoa liikehdintää on hauska seurata, vaikkei itse pystykään samaan.

Metsä on lääkettä

Kipuamme mäen päälle, josta näkyy pitkälle Lohjanjärvelle. Kauas katsominen lepuuttaa silmiä. Wilma ei osaa rauhoittua tähystämään, koska puita on näköesteenä. Reittimme varrella on kuivia palleroporonjäkälän verhoamia kallioita ja kangasmetsää käppyrämäntyineen. Metsässä on lunta vain varjopaikoissa. Kävelen hitaasti ja tarkkailen polun ympäristöä kuin olisin siellä ensi kertaa. Etenen ilman suorittamista. Olen huomannut, että nautin luonnossa olemisesta enemmän, kun keskityn vain siellä olemiseen ja etenen sopivaa vauhtia. Jos yhdistän juoksulenkin ja metsälenkin, kummastakaan ei tule oikein mitään. Wilma poikkeaa polulta ja palaa taas takaisin, sinkoilee ja välillä jää odottamaan emoa.

Metsän mieltä ja kehoa rauhoittava vaikutus on nyt virallisesti ja tieteellisesti vahvistettu. Metsä on ihmiselle luonnollinen paikka olla. Halpaa masennuslääkettä. Suomalaisille tarjolla erityisen runsaasti ja lähellä.

Sekarotuisen korvien kohtalo tuntematon

Wilman isällä on vahvat pystykorvat ja äidillä luppakorvat. Kaikilla pennuilla on syntyessään pienet nahkaläpyskät korvien peittona. Korvien kohtaloa ei voi tietää, ennenkuin pentu kasvaa isommaksi. Wilman korvat alkoivat nousta pystyyn noin kolmen kuukauden iässä. Tämän lisäksi korvat tuntuivat kasvavan muuta vartaloa nopeammin. Vähän niinkuin teini-ikäisen pojan jalkaterät. Mihin pieni koira tarvitsee noin isoja korvia? Wilma oli kieltämättä aika vinkeän näköinen hiukan keskenkasvuisena valtavien korvien kruunaamana. Onneksi tuli otettua kuvia tuostakin kasvunvaiheesta!

Naapurin rouvan sanat muistan vielä hyvin: 'Onpas sillä suuret korvat!'. No, on ne sitä vieläkin. Tuntuu kuin luppakorvat olisivatkin päättäneet nousta kohti taivasta. Mutta juuri suuremmoiset korvat tekevät Wilmasta Wilman. Korvat kertovat Wilman tunteista hyvin selkeästi.

Wilman turkin kasvaessa pituutta myös korvia verhoavat karvat kasvoivat. Korvakarvat kaartuivat korvien ylitse. Wilma oli tuolloin varsinainen kaunotar. Pitkät karvat ovat kuitenkin hankala pitää takuttomina ja roskattomina eikä minusta ole puunaamaan koiraa joka lenkin jälkeen. Siksi päädyinkin leikkaamaan turkkia säännöllisesti. Myös korvakarvat saavat leikatessa kyytiä.

(Katso kuvia suurina koko näytöllä klikkaamalla/napauttamalla kokoruututila-painiketta.)

Sopivan pennun löytäminen oli vaikeaa

Pennun etsiminen oli kovaa hommaa

Etsin perheeseemme sopivaa sekarotuista koiraa pitkään. Monen läheltä piti, että onnistuin -ostotilanteen jälkeen totesin, että olen liian hidas liikkeissäni. Koirat tuntuivat saavan kodin välittömästi kuvallisten ilmoitusten ilmestyttyä palstoille. Kahden rodun koirista pyydettiin 500-1000 €. Totta kai silloin täytyy olla varma, että koira on juuri meidän kotiin sopiva. Lopulta kylältä kuului uutinen, että yksi pikkukoiran pentu saattaisi olla vielä varattavissa. Jes!

Wilma syntyi ensimmäisenä kuudesta pennusta v. 2009. Wilman ei pitänyt alkujaan tulla meille, mutta alkuperäinen ostaja tuli toisiin ajatuksiin ja luopui pennusta. Olin helpottunut, kun sain tietää, että saisin pikkukoiran pennun omalta paikkakunnaltani. Halusin pikkukoiran, jotta koiran kanssa autoilu olisi helpompaa. Toivoin myös koiraa, joka tykkäisi olla sylissä ja mahtuisi syliin vielä aikuisenakin. En myöskään halunnut hienohelmaa vaan rempseän ja ransumaisen karvakuonon.

Kolmen rodun coctail

Kolmen rodun coctailina Wilmassa ilmenivät vahvasti Cairnterrieri-isän geenit. Kokonaan valkoturkkisen äidin (Coton de tuléar-Bichon frisé) puolelta Wilma peri pehmeän ja ohutkarvaisen turkin, joka ei hylji vettä ja likaa, vaan imee niitä puoleensa. Koska valkoinen väri turkissa on pitkän rodunjalostuksen tulosta, valkoisen ja tumman koiran pennut ovat harvoin valkoturkkisia. Kaikki pennut olivat vähintäänkin vaaleanruskeita ja vain kahdella pennulla, Wilma mukaan lukien, oli aikuisena pystyt korvat. Mutta Wilman korvat ovatkin ihan oma lukunsa, josta kerron myöhemmin lisää.

→ Lue lisää Bichon frisé -rodusta
→ Lue lisää Coton de tuleár -rodusta
→ Lue lisää Cairnterrieri-rodusta

Cotton de tuléar, Cairnterrieri, Bichon frisé

Suloisesti sekarotuinen coctail kolmevuotiaana.

Ensitapaaminen

Mieheni, minä ja nuorin poikani vierailimme säännöllisesti pentueen luona. Ensimmäinen kerta oli vaikuttava! En ollut koskaan eläessäni nähnyt niin nuoria koiranpentuja. Kolmeviikkoiset sulostukset lyllersivät pitkin poikin ja se ääni, mikä niistä lähti - suloistakin suloisempaa :) Wilma oli pentueen tummin ja hänellä oli jo pikkuisena ominaiskatse, jossa itse näin hiukan syvyyttä ja surumielisyyttä. Tapaaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Kolmeviikkoisen pennun ensitapaaminen

Koira valokuvassa

Linssilude

Wilma on tykännyt katsoa kameraan jo pienestä pitäen. Hänestä on otettu paljon kuvia ja hän osaa pyydettäessä pysähtyä patsaaksi hetkiseksi ja sitten luvan saatuaan taas jatkaa matkaa. Pääsääntöisesti tämä pätee, mutta välillä Wilmalla on omat jutut eikä kuvaus kiinnosta. Käytän kuvaustilanteessa samaa käskysanaa kuin silloin, kun laitan Wilman hihnaan vapaana olemisen jälkeen: Stop. Usein en edes halua, että Wilma katsoo kameraan vaan otan kuvia luonnossa ja luonnollisissa puuhissa. Valokuvassa on hyvä olla luonnollisuutta ja uskottavuutta. Vanhoja valokuvia plaratessani huomasin, että olen ottanut paljon kuvia takaa päin. Haluan, että luonto näkyy myös kuvassa ja se tunnelma, joka lenkillä on sillä hetkellä.

Eläin maisemassa

Valokuvaaminen on ainakin minulle hyvin tunneherkkä asia. Valokuvia ei voi ottaa milloin tahansa ja mistä tahansa. Eikä valokuvaaminen saa olla päätarkoitus koiralenkillä. Päätarkoitus on kuitenkin olla lenkillä ja luonnossa siten, että sekä koira että emo nauttivat olostaan. Usein otan kuitenkin kännykän mukaan. Jos kuvausinto yllättää tai päädyn johonkin huikeaan paikkaan, otan usein kuvan vähintään paikasta ja usein myös Wilmasta. Eläin maisemassa on enemmän kuin pelkkä maisemakuva. Eläin tuo kuvaan sielukkuutta ja uuden näkökulman.

Wilman kanssa metsälenkillä tammikuussa 2016. Ensimmäiset valonsäteen pitkään aikaan.

Koiran tasolle valokuvatessa

Eläimiä kuvatessa kannatta yleensä laskeutua niiden tasolle. Kuvan tunnelma muuttuu olennaisesti, kun kumartuu kameransa kanssa. Jos koira on tottunut kuvattavana olemisen, se ei häiriinny. Wilmasta saa parempia kuvia, kun on kameransa kanssa kauempana eikä hänen tarvitse tuijottaa suoraan kameraan. Edesmennyt koirani Wanda oli tässäkin asiassa erilainen kuin Wilma. Wanda tykkäsi katsoa kameraan eikä häiriintynyt yhtään vaikka kuvasin kuinka läheltä tahansa. Wanda myös osasi tulla ryhmäkuvaan ihmisten kanssa pyytämättä. Ihana Wanda!

Wandan kultaturkki kylpee luonnonvalossa.

Kahdeksan viikon odotus

Kahdeksan viikon odotus auttaa valmistautumaan pennun perheeseen tuloon. Samalla pentu tutustuu uuteen perheeseensä. Wilman emo oli hyvin ystävällinen koira ja antoi meidän viettää aikaa pentujensa kanssa. Kävimme kyläilemässä pentueen luona keskimäärin kerran kahdessa viikossa.

Wilman pentue emon kanssa kolmen viikon ikäisenä.

Kolmeviikkoisia pentuja katsomassa

Koirapienokaiset möyrivät pitkin liukasta lattiaa. Välillä tassut pettävät alta. Kolmeviikkoisten pentujen liikkuminen aktivoi kaikki äiti-hoiva-rakkaus-vietit ja aiheuttaa hyvänolonhormonien ryöpyn elimistössä. Olen välittömästi ehdollistunut omaan pentuumme ja tuntuu, että näen vain hänet.

Jopa koiranpentujen nukkumista haluaa katsella ja aika pysähtyy.

Tapaamassa kuusiviikkoista pentua

Kuusiviikkoinen Wilma

Kuusiviikkoinen pentue

Kuusiviikkoisen pentueen vauhti oli jo kiihtynyt. Vikinän seasta saattoi kuulla jo haukuntaa. Pentujen persoonallisuudessa oli nähtävissä jo eroja. Wilma tykkäsi jo pienenä mennä nukkumaan sängyn alle taaimpaan nurkkaan. Sieltä hän sitten tuli pois kun siltä tuntui.

Videolla kuusiviikkoisen pentueen elämää

Kalliorantaan rauhoittumaan

Asumme järven läheisyydessä. Lumien sulettua keväällä, kesällä ja pitkälle syksyyn koiralenkkimme johtaa aina tiettyyn pieneen kalliorantaan. Tämä paikka tuli minulle rakkaaksi jo Wandan kanssa. Vienpä sinne yleensä läheisimmät ystävänikin. Kallion muodot tekevät istumisesta mielyttävää. Silmät lepäävät saadessaan katsoa kaukaisuuteen. Pienen saaren vierestä näkyy Isoselkä. Vasemmalla kahisevat järviruo’ot ja korkea kalliorinne tekee varjoisan seinämän. Joutsenpariskunta tulee pesimään tuohon pikku lahdelmaan. Ruokojen suojassa ne hoitavat poikuettaan.

Keväisin tuossa kalliolla aurinko lämmittää, kun muualla vielä maa lämpiää roudan jäljiltä. Tuo paikka antaa lohtua ja rauhoittaa. Se on myös Wilman lempipaikka. Jopa niin kovassa suosiossa, että kalliorantaan johtavaa polkua on lähes mahdoton ohittaa Wilman kanssa. Päättäväinen koiraa lyö tassut kiinni soraan eikä liiku milliäkään. No, sinne me usein poiketaan ja istutaan yhdessä hiljaa.

Koirakavereiden tärkeys

Olisitko mulle se yksi ja ainoa?

Wilmalla on yksi ja ainut elämänsä rakkaus: Eppu. Wilma on valikoinut koiraystävänsä tarkkaan eikä seurustele kuin harvojen ja valittujen kanssa. Kun vielä saa hetken juosta vapaana yhdessä, mikä voisi olla ihanampaa!

Videolla Wilma ja Eppu viettävät yhteistä kesäpäivää naapurin pihamaalla.

Eläköön elämän kepeys!